Sata miljoonaa meni eikä tunnu missään
Tapasin eilen Lontoon investointipankissa työskentelevän pankkiirin. Hän sattuu olemaan töissä investointipankissa, joka on alaskirjannut miljarditolkulla tappioita Yhdysvaltain subprime-asuntoluotoista.
Kun kyselin kuulumisia ja päivittelin pankkien hurjia tappioita, tapaamani herra tokaisi:
– Ei tässä mitään ihmeellistä ole. Eilen menetin sata miljoonaa, ja se nyt ei tunnu missään. Pienet mällit menee samaan tappiopiikkiin, joka on nyt auki.
– Sitä paitsi kohta tehdään taas rahaa. Nyt saa lainoja sikahalvalla.
Maailman pankkisektori on Bloombergin arvioiden mukaan menettänyt jo 66 miljardia dollaria subprime-luotoissa. Viimeksi maanantaina sveitsiläinen UBS-pankki kertoi, että se alaskirjaa 10 miljardin dollarin tappiot subprime-lainoista. Pankki ilmoitti myös myyvänsä näitä ongelmalainoja Singaporeen ja Lähi-itään.
Amerikkalainen Goldman Sachs, joka on selvinnyt aika lailla kuivin jaloin lainasopassa, arvioi pankkien ja rahastojen tappioiden nousevan kaikkiaan 400 miljardiin dollariin.
Ei siis ole ihme, jos tämän kaiken keskellä sadan miljoonan punnan mälli ei heilauta kovahermoisia pankkiireita suuntaan tai toiseen. Jos markkinatilanne olisi toinen ja tätä luottokriisiä ei olisi, kyseinen pankkiiri saisi todennäköisesti kenkää.
Pankit ovat itse sitä mieltä, ettei USA:n subprime-asuntoluottosotku ja sitä seurannut luottomarkkinoiden kriisi ole niiden vika. Citigroupin Euroopan-toimintojen toimitusjohtaja William Mills selitti viikko sitten Britannian parlamentin pankkivaltuustolle, että ”emme me ole käyttäytyneet holtittomasti”. Deutsche Bankin hallituksen puheenjohtaja, lordi Aldington puolusteli niin ikään, että ”luottokriisin syy on taloudessa, ei pankkiireissa”.
Nämä kuulostavat niin tutuilta lausunnoilta. Sellaista päivää tuskin tulekaan, että pankit myöntäisivät tehneensä jotain väärin.
Tapasin viikonvaihteessa toisen investointipankkiirin vaimon. Hän valitti, ettei mies ole ollut kotona yhtenäkään arki-iltana kolmeen viikkoon. Ei pikkujouluissa tai vieraissa (ainakaan tiettävästi), vaan ylitöissä. Osa pankeista jakaa bonukset sisältävät kirjekuoret vielä ennen joulua. Jos haluaa varmistaa, että saa jouluksi taskurahaa, on pakko olla työpaikalla yötä päivää. Naaman pitää näkyä.
Kymmenien tai jopa satojen miljardien dollareiden tappioista huolimatta pankkisektori jakaa tänäkin vuonna avokätisesti palkanlisiä. Pankkiireille on luvassa yli 14 miljardia dollaria ylimääräistä taskurahaa jouluostoksiin.
Bonuspotti on 16 prosenttia pienempi kuin vuosi sitten. Cityssä purnataankin, että ”näin huonoja bonuksia ei ole nähty viiteen vuoteen”.
Minä en viitsisi valittaa. Lontoon Cityn pankkiirien keskipalkka on noin 150 000 euroa. Kyllä sillä rahalla luulisi saavan leivän päälle muutakin kuin ylähuulta.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Pankkiiri on henkilö, joka tyrkyttää sinulle sateenvarjoa auringon paistaessa, mutta on heti vaatimassa sitä takaisin ensimmäisen sadepisaran tipahdettua. Näin kerrotaan Mark Twainin tokaisseen.
Pankkien tappiokirjaukset eivät lopeta velkasuhdetta. Maksukyvyttömien lainat myydään armottomille sijoittajille, jotka pyrkivät tekemään halvalla ostamillaan lainoilla kunnon voitot. Voi sitä itkua ja parkua markkinatalouden mekanismien puolesta, kun tähän yritetään tavalla tai toisella puuttua. Kuten Yhdysvalloissa, jossa sopimuksin korko jäädytettiin viideksi vuodeksi. Ja puhuttiin moratoriosta esim. asuntojen pakkolunastuksien yhteydessä.
Toisessa päässä ovat velalliset, joiden asema on kurja, kurja ja kurja. Suuri massa, joka on tavallaan se todellinen maksaja. Pankit mielellään myyvät tuotteitaan voiton toivossa, Yhdysvaltain tapauksessa subprime -luottoja. Jopa jo valmiiksi huonon takaisinmaksukyvyn omaaville tai suorastaan maksukyvyttömille. Asiahan on kaukainen. Peräti jenkkilässä asti. Vai onko?
80 -luvulla Suomessa vallitsi kova pankkien keskinäinen kilpailu. Taisteltiin markkinaosuuksista ja haluttiin nopesti tulosta. Rahamarkkinoiden sääntelyn purkauduttua rahaa oli lähes rajattomasti saatavilla. Valtiolla ja pankeilla oli erittäin hyvä luottoluokitus. Lainaa ei voi antaa enemmän kuin rahoitusta on saatavissa (ottolainaus, ulkomaan velka jne). Sääntelyn aikaan oli jokaisen silmien edessä nähtävissä selvä (budjetti)rajoitus. Maksuvalmiutta seurattiin tarkasti. Mutta sitten tuo raja katosi "horisontin" taakse.
Tuli lama ja mitä tapahtui? Vakuuksia realisoitiin ennestään kapeilla markkinoilla halvalla, koska noissa oloissa markkinahinta riittävän kysynnän puuttuessa romahti. Hinnan pudotus kirjattiin pankin päässä luottotappioksi ja perintää velalliselta jatkettiin. Jäljelle jäänyt velka kasvatti viivästyskorkoa vähintään 16 prosenttia. Saadut suoritukset kohdistettiin ensin viivästyskorkoon, sitten korkoon ja lopuksi pääomaan. Jopa hyvin monien maksukykyisten kohdalla kävi niin, että kokonaisvelka korkoineen kasvoi huolimatta lainmukaisista maksimisuorituksista. Kohdennus oli aivan lain mukainen.
Sitten säädettiin laki yksityishenkilön velkajärjestelystä. Käytännössä se ei tuonut sitä helpotusta, jota oli toivottu. Menetelmä oli raskas, ja kynnys ilman tuomioistuinta vapaaehtoisesti sopia velallisen kanssa oli korkea. Pankista riippuen.
Varsinainen pankkitukipiikki oli auki säästöpankkien kohdalla. Säästöpankit pilkottiin. Muut pankit ostivat terveet osat, huonosti hoidetut korvamerkittiin ns taselainoiksi, joihin omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal pidätti lopullisen määräysvallan. Eli neuvoteltu sopimus oli alistettava Arsenalin päätettäväksi. Siellä tuntui olevan usein vaikeaa lieventää edes viivästyskorkoa vapaaehtoisissa sopimuksissa. Tiedossani on tapauksia, joissa viivästyskorosta luopuminen olisi tehnyt mahdolliseksi velalliselle hoitaa alkuperäinen sitoumus luottokorkoineen! Asioiden hoito oli kovin virkamiesmäistä, ei bisnesmäistä.
Miten Suomen valtio sitten loppuvaiheessa Arsenalin hoiti? Ulosotossa varattomaksi todettujen ja ilman vakuutta olevien luottokanta myytiin 600 miljoonalla markalla perintäyhtiölle, jonka omistivat kansainväliset kaksi suurta riskisijoittajaa. Saatavien nimellisarvo oli n 12 miljardia. Kannan ostaneen yhtiön tavoitteena oli tietenkin huomattava voitto. Kuulin aikoinaan tästä arvioitakin. Tämä tieto oli aikoinaan Arsenalin nettisivuilla.
Tiedän, että neuvottelut olivat aivan eri maailmasta kuin perinteisten suomalaisten pankkien kohdalla. Pidän valtiovallan toimintaa näiden kurjien velallisten kohdalla suorastaan siivottomana. Kyllä säästöpankkien loppusotkut olisi pitänyt jotenkin voida "sosialisoida". Myllytyksessä lukuisan joukon terveys ja työkyky meni lopullisesti. Ja kulut varmasti maksettiin monin verroin sosiaalipuolen ym. menoina saatuun 600 miljoonaan nähden.
Epäonnistuneita luottopäätöksia ei voi kokonaan välttää, koska olosuhteet voivat muuttua yllättäen. Se selvä ero pankkien luotonmyönnössä laman jälkeen 80 -lukuun verrattuna on ollut, että vakuuksien arvioinnissa ollaan tarkempia ja luoton hakemisen hetken maksukyky selvitetään. Eli luottokanta on uskoakseni tänään aivan erilainen kuin ennen lamaa.
Työskentelin pankkimaailmassa yli kolmekymmentä vuotta josta yli kymmenen vuotta riskienhallinnan ja myös velkajärjestelyjen parissa. Valitettavasti en voi nimetä konkreettisia esimerkkejä väitteitteni tueksi asiakkaisiin liittyvän pankkisalaisuuden vuoksi. Mieli kyllä tekisi. Puhuin kaikissa mahdollisissa käänteissä sellaisten vapaaehtoisten sopimusten puolesta, jotka olisivat velalliselle mahdollista hoitaa. Pankki ei tietenkään perusteetta luopuisi osasta tai jopa lähes kokonaan saatavistaan. Velalliselle tärkeintä useinmiten näytti olevan valo tunnelin päässä, valo, joka ei ollut samalla raiteella vastaantulevan veturin...
Näyttää siltä John Kenneth Galbraith osui oikeaan tokaistessaan kirjassaan Raha - mistä se tuli ja minne se meni: Liika rahan kanssa tekemisissä oleminen on omiaan lisäämään yhteiskunnallista typeryyttä. Suositeltava kirja luettavaksi, koska se avaa mainiolla tavalla inhimillisen rahaan liittyvän ahneuden ja raadollisuuden.
http://fi.wikipedia.org/wiki/John_Kenneth_Galbraith
Miksi USA:n velallisten laskut maksetaan täältä Euroopasta ja muista maista? Mitä nämä meidän pankkiirit oikein touhuavat?
Helppo se on toisten taskuilla taas käydä.
Eikö eurooppalaiset poliitikot ja pankkirit älyä,että USA:n dollaria pidetään alhaalla euroon nähden aivan tahallaan.Sillä tavalla muut maat maksavat amerikkalaisten kauhean alijäämän,velkaantumisen ja laskut.
vpaicco
Maailmantalous pyörii amerikkalaisten kulutuksen ympärillä (on ihan turha alkaa puhumaan edes koko Kiina ilmiöstä, joka pitää maailman pystyssä vaikka jenkit nikottelee) rahoitetaan tällä hetkellä valtion velalla, jonka ostava Kiina, Japani ja EU.
Vielä jokin aika sitten kauhisteltiin Yhdysvaltojen valtion velkaa ja nyt sitä ei edes enää mainita, kuin se olisi normaali käytäntö. Jenkit on velkaa konkurssin verran "who cares" painokoneet vaan käyntiin sehän on "too big to fall".
Pelkästään Kiina voisi romauttaa koko maailmantalouden dumppaamalla kaikki bondinsa, muttei se tee sitä koska kuka sitten ostaisi kaiken roskan.
Sub-prime kriisistä saavat ahneet pankit syyttää vain itseään. Totta kai se on pankkien ja money managereitten vika kun ottavat ahneudessaan riskialttiita (mutta hyper tuottoja mahdollistavia) lainoja. Perinteinen sopuli ilmiö, mitä jenkit edellä sitä tyhmät europankit perässä. Eurooppalaiset pankit kantavat osan jenkkien holtittomasta riskistä, mutta jonkunhan se riski on myös otettava.
Muistuttaa 80-90-lukujen vaihdetta Suomessa.
Suomen hallitus Suomen pankki olivat pääsyyllisiä lamaan, mutta pankkien virheet olivat ilmiselviä. Pankkeja ei pantu vastuuseen teoistaan, vaan A-osakkeenomistajille lahjoitettiin 60-80 miljardia edesmennyttä Suomen rahayksikköä veronmaksajien ja pk-yrittäjien rahaa.
Erittäin nokkelasti valuuttalainavirheet yritettiin laskuttaa yrityksiltä. Siitä syntyi konkurssiaalto ja laaja työttömyys. Syntynyttä aukkoa verotuloissa yritettiin erittäin nokkelasti täyttää korottamalla veroja...
Kukaan ei ollut syyllinen, paitsi maksajat. Huonoilta maksajilta takavarikoitiin valtaisa määrä kiinteistöjä pankkien omistukseen olemattoman pienellä arvolla odottamaan uusia parempia aikoja.
Hassulta tuntuu pienen palkannauttijan näkökulmasta rahan tukkukaupan menetykset, miljoonia ja miljoonia. Ja nyt USB:kin on ottanut nokkiinsa! Tuntui turvalliselta kerätä tuottoa asuntovelallisilta aikansa. Minusta näyttäisi siltä, että näiden asuntovelkaisten ihmisten ongelmat ovat heidän huonoissa työsuhteissa. Tietenkin on sellaisia, jotka vain näyttävät asuntovelkaisilta, eivätkä ole sitä oikeasti, mutta varmasti suuri enemmistö näistä amerikkalaisen unelman toteuttajista on vilpittömiä. heidän velanmaksukyvyllensä on tapahtunut jotakin ikävää eli työsuhteissa on jotakin mätää.
Vastuu lepää siis myös suuremmilla hartioilla, turvallista ja tuottavaa työtä ei osata järjestää eikä sitä kukaan organisoidusti siellä järjestä. Siellä voitaisiin erinomaisesti kirjoittaa uusi versio aiheesta "työsuhteiden huonontumisen lyhyt historia." Kun säästämme loputtomasti ihmistyötä käy väistämättä myös niin, että on säästettävä koko ihmispopulaation määrässäkin - ainakin niitten, jotka saavat itselleen unelma-asuntoja.
Franklin D. Roosevelt käynnisti 30 luvun suuren laman seurauksena New Deal ohjelmansa. Siinä valtiontalouden merkitys oli keskeinen. Valtion alijäämäisillä budjeteilla rahoitettiin valtion julkisia investointeja jne edelleen tarkoituksena, että tämä antaa sysäyksen taloudellisen toiminnan elpymiseen myös muualla.
Nyt käydään velaksi tavattoman kallista sotaa, joka hyödyttää ilmeisesti kovin harvoja. Mutta tuottaa valtavaa vahinkoa hyvin monille.
Meneillään on aivan uudenlainen "New Deal". Ne, joilla on rahaa, ostavat halvalla kiinteistöjä, ylipäätään velallisten omaisuutta, kuten tämänkin lehden uutisista eilen saatoimme lukea. Merkittävä omaisuuden uusjako on meneillään, tosin paljon suuremmassa mittakaavassa kuin viime vuosikymmenellä Suomessa. Ongelma on todella viime kädessä velallisten maksukyvyssä: joko siinä, että maksukykyyn ei alunalkaenkaan ole riittävästi kiinnitetty huomiota tai maksukyvyssä on laajasti ottaen tapahtunut olennainen heikennys. Suomessa molemmat syyt olivat nähtävissä, merkittävimpänä käsiin räjähtävä työttömyyden kasvu.
80 -luvulla elettiin paljolti harhakuvien vallassa. Epäijöille lähinnä naureskeltiin, kuten SKOP:n entiselle pääjohtajalle Matti Rankille, joka Suomen Kuvalehdessä v 1985 perusteli kriittisen suhtautumisen eräisiin pankkimaailman tuolloin ajankohtaisiin ilmiöihin. Ja osui mielestä varsin hyvin oikeaan asiaa vuosien päästä tarkasteltuna. Raimo Ilaskivikin muistaakseni esitti kritiikkiä. Ei heitä juuri kuunneltu siinä laajuudessa kuin olisi tarvittu. Vanhoja miehiä...
Suomen pankkikriisi on hyvin kipeä paikka lukuisille suomalaisille. Käynee niin, että asiasta keskustellaan asianosaistasolla laajemmin vasta, kun aikaa on kulunut. Voi käydä niinkin, että traumat siirtyvät ja ovat siirtyneet lapsiin ja lapsenlapsiinkin asti kuten kansalaissodassa. Reaktioita kotoisen pankkikriisimme ympärillä ymmärrettävästi hallitsee usein suuri tunneperäisyys.
Pankkikriisistä ulkopuolisten tutkijoiden kertomana voi lukea mm:
Keijo K. Kulha: Kuilun Partaalla, Otava 2000
Markku Kuisma: Kahlittu Raha, kansallinen kapilismi, SKS 2004 (KOP historiaa 1940 - 1995)
Teppo Vihola: Rahan ohjaaja, Yhdyspankki ja Merita 1950 - 2000. Gummerus 2000.
Kommentissa viitattiin ilmeisesti Juha Siltalan tutkimukseen Työelämän huonontumisen lyhyt historia, Otava 2004. Siihen kannattaa myös ehdottomasti tutustua. Olen näkeväni kritiikissä yhtymäkohtia myös John Kenneth Galbraithin esittämään kritiikkiin lähinnä amerikkalaisen talouselämän kohdalla aiemmilta vuosikymmeniltä. Asiat kytkeytyvät useinmiten toisiinsa, vaikka suoraa syytä ja seurausta on vaikeaa havaita.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_pankkikriisi
http://www.helsinki.fi/historia/henkilokunta/kuisma.html
Olin odottanut tämän blogin ympärillä vilkkaampaa keskustelua, koska asia on edelleen tärkeä. Menneistä virheistä tulee oppia ja opetukset pitää mielessä kvartaaleista riippumatta. Joko aihe on liian vaikea, kaukainen, epämiellyttävä tai ahdistava tai ei ole muuten vaan seksikäs ja tarmo suuntautuu vaikkapa Nato -keskusteluun... Aihe on ollut omaa sydäntäni lähellä aiemman työni vuoksi.
Eräs asiakkaani useamman vuoden kestäneen selvittelyn jälkeen osti minulle Franz Kafkan teoksen Der Prozess (Oikeusjuttu). Tällä hän halusi kuvata omaa kokemustaan, ihan ystävällisesti.
Triljoonaa luokkaa on kuulemma erilaisten CDO ja SIV obligaatioiden aiheuttama luottotappiopaine eri rahoituslai-
toksissa. Syyskuun tilanteen jälkeen , en ole kuullut tilanne-
tietoja. Silloisen ,siis ,kuulemani arvion mukaan ;
98 erilaista hedgefund-rahastoa yhteiskoko 5,13 Triljoonaa alkoi-
vat menettää arvoaan (n.20% koko osakemarkkinoista)(globaaleista)
Äkkiälaskien siis Pörssissä muhii viideksen romahdus.
Kuulin tiedot myös Englanninkielellä , enkä ole Taloustieteen tuntija. Hirvittää ajatella usean kymmenenvuoden lainoja sekä
esim. asuntomarkkinoiden romahduksen seurauksia.
Aloitan siteeraamalla Galbraithia:
"Few can believe that suffering, especially by others, is in vain. Anything that is disagreeable must surely have beneficial economic effects."
John Kenneth Galbraith
Galbraith näyttää kuolleen viime vuonna eli hän eli hyvin vanhaksi. Edellinen mietelmä, joita mietelmiä on netissä runsaasti, on sarkastinen toteamus. Toteamus siitä, että harva uskoo kärsimyksen olevan turhaa ja ne, jotka joutuvat kärsimään, aiheuttavat lopulta suotuisia taloudellisia vaikutuksia. Katso seuraava linkki
http://www.brainyquote.com/quotes/authors/j/john_kenneth_galbraith.html
Nixonin aika USA:ssa näyttää merkinneen Galbraithille hyllytystä, hän oli demokraatti mielipiteiltään ja epäajankohtainen republikaanien valtakaudella. Galbraith kutsuttiin myös Neuvostoliiton tiedeakatemian jäseneksi.
Niin, hän oli sarkastisten huomautusten mestari. Lisäksi hän oli taloustieteilijänä keynesiläinen/jälkikeynesiläinen, mikä oppisuunta ei ole ollut kovin muodikasta viime aikoina.
Muistaakseni EU:n syntyhetkillä hän korosti eräässä haastattelussa, että uuden yhteisön ensimmäisiä toimia olisi tullut olla yhteisistä sosiaalipoliittisista tavoitteista sopiminen. Ehkä jopa ennen sopimista yhteisestä valuutasta. Jotain tämän suuntaista. Tarkemmin en muista koska aikaa on kulunut jotain kymmenkunta vuotta.
Nykyhetkeenkin sopii hyvin häneltä sitaatti: Ihmisluonne voi olla äärimmäisen vaihteleva, mutta silläkin on vakionsa. Yksi niistä on se, että ihminen jolla on mahdollisuus valita, varaa paremman vaihtoehdon eniten rakastamalleen eli itselleen (Raha, WSOY 1979, sivu 16).
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 10 kommenttia